Ihmeellinen Islamin löytämiseni

Kun joku kysyi minulta äskettäin, miten tulin islaminuskoon, olin hämmästynyt ja hieman yllättynyt. En ole ikinä ajatellu islaminuskoon kääntymistä kriittisenä käännekohtana. Milloin kyseenalaistin katolisuuden ensimmäisen kerran? Milloin päätin ensimmäisen kerran ryhtyväni muslimiksi? Vastaukset näihin ja moniin muihin kysymyksiin vaativat enemmän ajattelua, kuin olisin ikinä kuvitellut. Vastatakseni niihin todella minun täytyy aloittaa ihan alusta, jotta ymmärtäisit sen kohdan elämässäni, joka johdatti minut viimein hyväksymään Islamin totuuden. Minusta tuli muslimi 67 vuoden isässä ja kiitän Jumalaa siitä että Hän on siunannut minut tulemaan islaminuskoon.

“Ketä Jumala tahtoo johdattaa, hänen rintansa avaa Hän Islaamille, ja kenen hän antaa eksyä, hänen rintansa Hän tekee niin ahtaaksi ja ahdistetuksi, kuin hänen täytyisi kiivetä taivaaseen. Siten saattaa Jumala häpeään ne, jotka eivät usko.”

(Koraani 6:125)

Olen kasvanut tiukassa roomalaiskatolisessa kodissa, keskimmäisenä tyttärenä kolmesta lapsesta. Isäni työskenteli ahkerasti ja pitkään päivittäin. Hän lähti aikaisin aamulla jokaisena päivänä ja palasi myöhään illalla. Kaikki tämä, jotta äitini voisi pysyä kotona ja huolehtia siskoistani ja minusta. Eräänä hyvin surullisena päivänä äitini kertoi meille, että isäni oli joutunut auto-onnettomuuteen. Hän kuoli äkillisesti ja meidän koko maailmamme pyörähti ylösalaisin. Kaikkien muutosten lisäksi äitini kertoi meille että hänen täytyisi lähteä takaisin töihin. Äitini, joka oli aiemmin ollut sairaanhoitaja, oli nyt pakotettu työskentelemään huolehtiakseen meistä. Hän löysi työn paikallisesta sairaalasta ja teki usein kahta vuoroa. Mutta tämän uuden vastuun myötä äitini ei pystynyt enää kasvattamaan meitä. Ja vaikka hän lähetti meidät katoliseen kouluun, hänen työnsä esti häntä pitämästä tyttäriään silmällä.

Joten, paljon aikaa käytettävissäni ja kulutettavissani, löysin itseni viettämästä aikaa ystävieni kanssa paikallisissa kahviloissa. Siellä tapasin hyvin mukavan muslimimiehen, josta myöhemmin tuli aviomieheni. Äitini ei tiennyt, että vietin aikaa tämän miehen kanssa. Itseasiassa, kun kerroin hänelle että olin rakastunut ja tahdoin naimisiin, hän varoitti minua erilaisista taustoistamme ja että meillä tulisi olemaan ajanmyötä ongelmia. Hän painotti, että mikäli tulevaisuuteemme kuuluisi koskaan lapsia, uskonnon ylittävät ongelmat epäilemättä kärjistyisivät. 23-vuotiaana, en voinut kuvitellakaan että meillä olisi mitään ongelmia avioliitossamme. Olin niin rakastunut ja onnellinen siitä että joku pitäisi minusta huolta. Aviomieheni ei ollut tuolloin kovin uskonnollinen mies ja syvällä sisimmässäni tunsin, että voisin kääntää hänet katoliseksi. Koska meillä ei ollut samanlaista etnistä taustaa, laskin itseni aika ennakkoluulottomaksi ja olin innoissani syleilemässä uutta kulttuuria.

Kaikki vaikutti menevän niin täydellisesti seuraavien useiden vuosien ajan. Me olimme onnellisia ja kertaakaan kulttuuri tai uskonto ei aiheuttanut mitään ongelmia. Jumala siunasi meitä kauniilla pojalla ja useita vuosia myöhemmin kauniilla tyttärellä. Silti jatkoimme elämäämme ja aloin jopa ottamaan lapsiani kirkkoon kanssani. Mieheni ei ikinä estänyt minua ottamasta osaa viikottaiseen sunnuntaimessuun. Kuitenkin, kun olin ottanut lapseni kanssani kirkkoon muutaman kerran, silloin hän kertoi minulle ettei haluaisi lasten menevän kirkkoon. Tietenkin, olin vihainen ja poissa tolaltani. “Mutta miksei,” vastustin. “Mikä tahansa uskonto on parempi kuin ei uskontoa ollenkaan”, väitin. En todellakaan voinut ymmärtää mitä haittaa siitä olisi ottaa heidät mukaan kirkkoon. Tähän pisteeseen mennessä, emme olleet koskaan keskustelleet uskonnosta. Itseasissa, en ollut ikinä kyseenalaistanut että voisi edes olla muuta uskontoa kuin katolisuus. Olin syntynyt katolisena ja ajatellut että katolisuus oli oikea uskonto. Syistä joita en osaa edes nimetä, näytti siltä että tästä päivästä lähtien niin monet ongelmat olivat nyt ilmeisiä. Me riitelimme kaikenaikaa – kaikesta ja kaikista. Pienistä asioista kasvoi suuria. Uskonnosta tuli riitelynaihe välillemme. Kulttuurimme eroavaisuuksista tuli asioita joista riidellä. Me riitelimme anopeista ja mikä surkeinta, lastemme kasvatuksesta. Kaikki mistä äitini oli varoittanut meitä, oli nyt käymässä toteen.

Ainoa rauha ja harmonia välillämme oli viisaus, vilpittömyys, huoli ja rakkaus, jota mieheni isä, appeni, tunsi avioliittoamme kohtaan. Appeni rakasti poikaansa ja lapsenlapsiaan, mutta myös aidosti minua kuin tytärtään. Hän oli hyvin uskonnollinen ja omistautunut muslimi ja hyvin viisas mies. Tuohon aikaan, koska en ollut Islamin ympäröimä, appeni oli ensimmäinen tuttavuuteni Islamiin. Hän rukoili jokaisen rukouksen, paastosi läpi Ramadanin kuukauden ja oli hyvin antelias köyhille. Pystyin tuntemaan hänen yhteytensä Jumalaan. Itseasiassa appeni oli niin kiltti köyhillle, että joka päivä tultuaan kotiin rukoilemasta moskeijasta, hän kutsui kenet tahansa köyhän kotiinsa syömään lounasta kanssaan. Tämä tapahtui jokaikinen päivä. Sukulaiset muistavat hänen jatkaneen tätä tapaa kuolemaansa asti, joka tapahtui 95-vuoden isässä.

Appeni ei pitänyt mieheni ja minun välisestä riitelystä ja kehotti meitä löytämään ratkaisun ennenkuin lapset kärsisivät riitojemme seurauksena. Hän yritti epätoivoisesti auttaa meitä löytämään ratkaisun. Hän varoitti poikaansa antamaan minulle tilaa harjoittaa uskontoani, mutta kyse ei ollut enää uskonnosta. Tunsin oloni turhautuneeksi ja halusin pitää tauon. Kun kysyin mieheltäni erilleen muuttamisesta, hän myönsi että ehkä se olisi paras asia avioliitollemme. Tiedät sanonnan “Erillään olo lähentää sydämiä.” No, ei meidän tapauksessamme. Itseasiassa, erillään olo sai sydämemme kasvamaan erilleen. Erillään asumisen jälkeen, me molemmat halusimme muuttaa pysyvästi erillemme ja päätimme erota. Vaikka halusin epätoivoisesti lapseni asumaan kanssani, me molemmat tunsimme, että isän olisi parempi kasvattaa heidät. Hän oli paljon paremmassa asemassa taloudellisesti kasvattaakseen heidät ja antaakseen heille paljon mukavuuksia; jotain mitä minä en ollut valmis antamaan. Kuinka kaipasinkaan heitä joka yö. Muutin takaisin äitini luo ja näin lapsiani joka viikonloppu. Ex-mieheni toi lapset perjantaina puoliltapäivin ja haki heidät sunnuntai aamuna. Vaikka järjestely sattui, oli se parempi kuin ei mitään.

Joka yö ennen nukkumaanmenoa, luin raamattua. Kun lapseni vierailivat luonani, luin heille kappaleen siitä huolimatta, ymmärsivätkö he sitä vai eivät. Kappaleen lukemisen jälkeen, ensimmäisenä yönä kysyin apua Jeesukselta, seuraavana enkeleiltä, seuraavana eri pyhimyksiltä, seuraavana Neitsyt Marialta. Mutta eräänä yönä meillä ei ollut ketään muuta jolta kysyä, pyhimykset olivat loppuneet kesken. Joten sanoin “Nyt kysymme Jumalalta”. Poikani sanoi: “Hyvä on, joten kuka on Jumala?”. Minä sanoin: ” Hän on se, joka loi sinut, joka loi minut. Hän on ikuisesti naapurimme”. Hän punnitsi, mietti noita sanoja. Selityksekseni hieroin taas ristiäni. Sanoin “Nyt kiitä Jumalaa”. Hän katsoi ristiä ja ja sanoi: “Äiti, kuka tämä on?”. Minä sanoin: “Tämä on Jumala. Hän on Jumalan poika”. Hän sanoi: “Sinä sanoit minulle minuutti sitten, että Jumala on ikuinen. Kuinka tämä Jumala voi olla kuollut?”. En ikinä, ikinä eläessäni ollut tajunnut tuota faktaa. Hän kysyi minulta mistä tämä Jumala on lähtöisin? Ja minä sanoin, että hän tuli Marian kohdusta, Neitsyt Marian. Hän sanoi ” Ai, joten hän on syntynyt jonkin aikaa sitten”. Minä sanoin: “No, kyllä”. Mutta sitten hän sanoi: “Mutta sinä kerroit minulle että hän on ikuinen. Hän ei ikinä kuole ja ei ole ikinä syntynyt.” Poikani, joka oli tuolloin noin kahdeksan, kysyi minulta suoraan, “Äiti, mikset sinä kysy vain Jumalalta apua?” Olin yllättynyt ja jähmettynyt ja muistan olleeni hieman järkyttynyt että hän kyseenalaisti uskontoni. Kerroin hänelle että kysyn myös Jumalalta. Vähänpä tiesin siitä, että poikani tulisi kasvamaan piikiksi lihaani, alati muistuttamaan minua tarpeesta palvoa ainoaa Oikeaa Jumalaa. Kiitos Jumala.

Päädyin uudestaan naimisiin muutama vuosi myöhemmin ja muutin Australiaan uuden mieheni kanssa. Ex-mieheni muutti perheineen Saudi-Arabiaan. Kaipasin nähdä lapsiani, mutta ennenpitkää Italiassa perustin uuden perheen ja minusta tuli kolmen tyttären äiti. Silti, joka ikinen yö rukoilin ” Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Vuodet vierivät nopeasti ja kiireisesti. Olin niin innoissani eräänä kesänä; poikani ja tyttäreni olivat tulossa vierailemaan luonani. Niin monet asiat pyörivät mielessäni. Olisivatko he onnellisia nähtyään minut niin pitkän erossaolon jälkeen? Mistä me puhuisimme? Rukoilin apua. Kaikki pelkoni kaikkosivat, kun näin lapseni ensimmäistä kertaa lentokentällä. Välillämme oli välitön yhteys, kuin aikaa olisi kulunut vain vähän. Poikani oli näistä kahdesta puheliaampi. Hän muistutti minua siitä etteivät he syö porsasta, eivätkä voi syödä ruokia joissa on alkoholia. Kerroin hänelle, että muistan tämän asian hänen uskonnostaan. Kerroin myös hänelle, etten minäkään syö porsasta tai juo alkoholia, tapa joka säilyi ajasta, jolloin olin naimisissa hänen isänsä kanssa. Mitä tulee viiniin, no, vakuutin etten käytä sitä ruuanlaittoon kun he olivat kotona kanssani.

Meillä oli kaunis kesä, tututuessamme toisiimme, heidän tutustuessaan uusiin sisariinsa, käydessämme piknikillä, retkillä, uimassa. En halunnut sen päättyvän. Mutta tiesin, että heillä oli oma elämänsä Saudi-Arabiassa ja heidän piti mennä takaisin. Kysyin tyttäreltäni pelokkaan kysymyksen, miten hänen äitipuolensa kohteli häntä ja tunsin vilpitöntä iloa, kun hän sanoi, että häntä kohdellaan kuin tytärtä.

Lapseni vierailivat luonani yhdessä vielä kaksi kertaa tuon kesän jälkeen. Kun poikani täytti 21, hän tuli asumaan luokseni 6 kuukaudeksi. Me saatoimme väitellä uskonnosta, voi pojat kuinka väittelimmekään uskonnosta! Poikani ja minä olemme jonkinverran samanlaisia persooniltamme, mutta meillä on myös eromme – ja hyvin ilmeiset sellaiset! Siinä missä minä olen kuumaverinen väittelyissä, poikani on paljon viileämpi, joten hän pysyy rauhallisena, kun minä olen aivan hulluna! Huolimatta tästä erosta, uskon että se toimii meidän hyöydyksemme jotta voimme löytää tasapainon keskusteluissamme. Olemme hyvin samanlaisia siinä, että olemme rakastavia, anteliaita ja auttavaisia ihmisiä. Se mitä ihailen eniten pojassani, on hänen omistautuneisuutensa melkein kaikessa mitä hän tekee. Hän on herttainen, hellä persoona, mutta omaa vahvan etiikan ja tekee saavuttaakseen mitä tahansa hänen mieleensä juolahtaakaan, mitä arvostan kovasti. Ihailen hänen kykyään pitää päänsä kylmänä kaikkein stressaavimmissakin tilanteissa. Hän on hyvin looginen ja ei vello turhan kauan ongelman suhteen. Hän vain koittaa löytää ratkaisuja ja neutralisoida tilanteita niin paljon kuin mahdollista. Jatkoin sen puolesta rukoilemista, että poikani voisi löytää sydämestään halun kääntyä katoliseksi. Toivoin niin kovasti että hänestä tulisi pappi – tunsin että hänestä voisi tulla hyvä saarnaaja. Hän oli hyvä ja jumalaapelkäävä poika. Hyvää laatua papistoon. Kun kerran kerroin hänelle, että hänestä tulisi mahtava pappi, poikani hymyili ja vastasi, että olisi todennäköisempää, että hänen äidistään tulisi muslimi, kuin hänestä katolinen pappi.

Kuuden kuukauden jälkeen, poikani ilmaisi halunsa lähteä Yhdysvaltoihin. Hän lopulta asettui Amerikkaan ja perusti kodin Miamiin, Floridaan. Sillävälin, minusta tuli leski, joka asui yhden vielä kotona olevan teinityttönsä kanssa. Poikani todella halusi minut Amerikkaan luokseen, joten lähdin 17-vuotiaan tyttäreni kanssa. Me pidimme Amerikassa asumisesta ja tyttäreni alkoi nopeasti kotiutua. Mikään ei ollut muuttunut poikani ja minun välillä – me jatkoimme puhumista katolisuudesta ja islamista ja kumpikaan meistä ei “antanut periksi”. Välillä, kun aiheena oli Kolminaisuus ja en löytänyt mitään vastauksia väittääkseni hänelle vastaan, luovutin ja kävelin pois. Tulin hyvin vihaiseksi, sillä se mitä minä näin oli hän, hyökkäämässä uskontoani vastaan.

“Miksi et voi olla kuin kaikki muut”, kysyin. “Muut muslimit hyväksyvät minut eivätkä yritä käännyttää minua.” “En ole kuin muut,” hän vastasi. “Minä rakastan sinua. Olen poikasi ja tahdon sinun menevän Paratiisiin”. Kerroin hänelle, että minä olen menossa Paratiisiin – Olen hyvä, rehellinen nainen, joka ei valehtele, varasta tai petä.” Poikani vastasi, “Nämä asiat ovat tarpeellisia ja avuliaita maallisessa elämässä, kuitenkin Koraanissa on painotettu monta kertaa, ettei Allah anna anteeksi Shirkkiä (monijumalaisuutta). Koraani sanoo, että AINOA synti jota Jumala ei hyväksy on kumppaneiden liittäminen hänen rinnalleen, mutta Hän anteeksiantaa minkä tahansa muun kenelle Hän tahtoo.” Hän kerjäsi minua lukemaan ja oppimaan ja löytämään Islamin. Kirjat oli tuotu jotta voisin avartaa mieltäni. Kieltäydyin. Synnyin katolisena, kuolisin katolisena.

Seuraavat 10 vuotta asuin lähellä poikaani, hänen vaimoaan ja perhettään. Halusin myös viettää hieman aikaa tyttäreni luona, joka asui yhä Saudi-Arabiassa. Ei ollut helppoa saada viisumia. Poikani vitsaili, että jos vain hyväksyisin Islamin, se olisi viisumi Saudi-Arabiaan pääsyn suhteen; silloin minun olisi mahdollista saada Umrah-viisumi. Kerroin hänelle tiukasti, etten ole muslimi. Kovan työn ja muutaman yhteyshenkilön jälkeen minulle annettiin vierailijan viisumi, jotta voisin vierailla tyttäreni luona, joka oli nyt kolmen lapsen äiti. Ennenkuin lähdin, poikani piti minua karhunrutistuksessa ja kertoi kuinka paljon hän rakasti minua, kuinka kovasti hän halusi minulle Paratiisia. Hän sanoi sen jälkeen, että oli saanut kaiken mitä tahtoi elämässään, paitsi äidin, joka olisi muslimi. Hän kertoi rukoilevansa Jumalaa (Allahia) joka päivä että Hän muuttaisi sydämeni hyväksymään Islamin. Kerroin hänelle, ettei niin tulisi koskaan tapahtumaan.

Vierailin tyttäreni luona Saudi-Arabiassa ja rakastuin maahan, säähän ja ihmisiin. En halunnut lähteä kuuden kuukauden jälkeen, joten anoin pidennystä. Kuulin athanin (kutsun rukoukseen) 5 kertaa päivässä ja näin uskovaisten sulkevan kauppansa ja kävelevän rukoilemaan. Vaikka se oli hyvin koskettavaa, jatkoin raamattuni lukemista joka aamu ja ilta ja rukoilin jatkuvasti. Kertaakaan ei tyttäreni tai kukaan muu muslimi puhunut minulle Islamista tai yrittänyt saada minua käännytettyä. He kunnioittivat minua ja antoivat minun harjoittaa uskontoani.

Poikani oli tulossa Saudi-Arabiaan vierailemaan luonani. Olin niin iloinen – olin kaivannut häntä. Ei aikaakaan kun hän tuli taas perääni, puhui uskonnosta ja jumalan ykseydestä. Olin vihainen. Kerroin hänelle olleeni Saudi-Arabiassa jo vuoden, eikä kertaakaan kukaan ollut puhunut minulle uskonnosta. Ja hän, toisena yönään täällä, oli niin kärkäs aloittamaan saarnaamisen. Hän pyysi anteeksi ja kertoi minulle taas, miten kovasti hän halusi minun hyväksyvän Islamin. Kerroin hänelle taas, etten koskaan jättäisi kristinuskoa. Hän kysyi minulta kolminaisuudesta ja kuinka voin uskoa johonkin, jolle ei ollut mitään loogista selitystä. Hän muistutti minua, että jopa minä olin kyseenalaistanut sen. Kerroin hänelle, ettei kaikelle täydy löytyä selitystä – sinulla pitää vain olla uskoa. Hän näytti hyväksyneen vastauksen ja olin onnellinen kun viimeinkin voitin keskustelun uskonnosta. Poikani pyysi minua selittämään Jeesuksen ihmeen hänelle. Ahaa, ajattelin! Olen viimeinkin pääsemässä jonnekin. Selitin Jeesuksen syntymän ihmeen, Neitsyt Marian, Jeesuksen kuoleman syntiemme tähden, Jumalan hengittämässä henkensä häneen, Jeesuksen Jumalana, Jeesuksen Jumalan poikana. Hän oli hiljaa koko sen ajan kun puhuin – ei vastaväitteitä – minun poikani, hiljaa? Hän kysyi sitten hiljaa: “Äiti, jos Jeesus kuoli syntiemme tähden perjantaina ja sitten sinä sanot, hänet herätettiin henkiin sunnuntaina, niin kuka hallitsi maailmaa nuo kolme päivää? Äiti, selitä se minulle?” Ajattelin tämän kysymyksen logiikkaa, ja sillä hetkellä, tiesin ettei tälle tapahtumalle löytynyt selitystä.

Sanoin “Jeesus oli Jumalan poika. Jeesus ja Jumala ovat yksi ja sama”. Poikani vastasi “Lehmillä on vasikoita, pieniä lehmiä. Kissoilla kissanpentuja, pieniä kissoja. Ihmisillä lapsia; pieniä ihmisiä. Kun Jumalalla oli poika, mikä hän oli? Pieni Jumalako? Jos niin, silloin sinulla on kaksi Jumalaa?” Sitten hän kysyi, “Äiti, voitko sinä ikinä tulla Jumalaksi” Mikä naurettava kysymys, sanoin hänelle. Ihmiset eivät voi koskaan olla jumalia (Nyt olin todella suuttumassa). Hän kysyi sitten, “Oliko Jeesus ihminen?”. Vastasin “Kyllä”. Sitten hän sanoi: “Niinpä hän ei voi ikinä olla Jumala”. Väite että Jumalasta olisi tullut mies on järjettömyys. Jumalalle ei ole soveliasta ottaa ihmishahmoa, sillä se tarkoittaisi että luojasta on tullut luomuksensa. Kuitenkin, luomus on luojansa luovuuden teko. Jos luoja tulee luomuksekseen, se tarkoittaisi että luoja loi itsensä, mikä on ilmeinen järjettömyys. Voidakseen luoda, hänen täytyisi olla ensin olemassa, ja jos häntä ei olisi, kuinka hän voisi silloin luoda? Lisäksi, jos hänet on luotu, se tarkoittaisi että hänellä on alku, mikä on ristiriidassa sen kanssa että hän olisi ikuinen. Luomisen määritelmä on luojan tarve. Luoduilla olennoilla on oltava luoja, joka tekee niiden olemassaolosta mahdollista. Jumala ei voi tarvita luojaa koska Jumala on luoja. Joten, tässä on ilmeinen ristiriita. Väite että Jumalasta tuli luomuksensa merkitsee, että hän tarvitsee luojaa, mikä on naurettava käsite. Se on ristiriidassa sen peruskäsityksen kanssa että Jumalaa ei ole luotu, ei tarvitse luojaa ja on luoja. Tietäen, ettei minulla ollut vastausta hänelle, vastasin: “Anna minun miettiä vastausta”.

Sinä iltana, ajattelin pitkään ja hartaasti mitä poikani sanoi. Ideassa Jeesuksesta Jumalan poikana ei ollut enää mitään järkeä minun silmissäni. En myöskään voinut hyväksyä faktaa siitä, että Jeesus ja Jumala olisivat yksi ja sama. Ennenkuin menin nukkumaan sinä yönä, poikani kehoitti minua rukoilemaan Jumalaa ennen nukkumaan menoa ja pyytämään Häntä yksinään johdattamaan minut oikealle tielle. Lupasin pojalleni että rukoilisin vilpittömästi vastausta Jumalalta. Menin huoneeseeni ja luin kirjaa jonka poikani oli antanut minulle. Seuraavaksi, avasin Pyhän Koraanin ja aloin lukea. Oli kuin jotain olisi nostettu sydämeltäni. Tunsin oloni erilaiseksi. Näin totuuden Islamissa. Mitä vastaan olinkaan tapellut kaikki nämä vuodet?

Sinä yönä rukoilin vain Jumalaa- En Jeesusta, en Mariaa, en enkeleitä, Pyhimyksiä tai Pyhää Henkeä. Vain Jumalalle itkin ja pyysin johdatusta. Rukoilin että jos Islam olisi oikea valinta, muuta sydämeni ja mieleni. Menin nukkumaan ja seuraavana aamuna heräsin ja kerroin pojalleni, että olen valmis hyväksymään Islamin. Me molemmat aloimme itkeä. Tyttäreni ja tyttärentyttäreni kutsuttiin katsomaan kun kävin läpi Shahadan (Muslimien sitoutuminen uskomaan Allahin ykseyteen ja Mohammedin hyväksymiseen, (Allahin rauha ja siunaus Allahin profeetan kautta) Jumalan profeetan) arabiaksi, italiaksi ja englanniksi.

أشهد أن لا إله إلاَّ الله و أشهد أن محمد رسول الله
“ASH-HADU ANLA ELAHA ILLA-ALLAH WA ASH-HADU ANNA MOHAMMADAN RASUL-ALLAH”.
“Non c’è altro Dio al di fuori di Dio, e Mohammed è il Messaggero di Dio.”
“Ei ole muuta jumalaa kuin Allah ja Muhammad (PBUH) on hänen sanansaattajansa ja viimeinen Profeetta.”

Shahada / Uskontunnustuksen video

 

Shahadah on muslimikulttuurissa sitoutuminen uskomaan Allahin ykseyteen ja Muhammedin hyväksymiseen, (Allahin rauha ja siunaus Alahin profeetan kautta). Tunsin itseni muuttuneeksi naiseksi. Olin onnellinen, kuin joku olisi vetänyt tumman hunnun pois sydämeltäni. Kukaan joka tunsi minut ei voinut uskoa että olin käännytetty.Joskus edes minä en voinut uskoa sitä. Mutta Islam tuntui niin oikealta, niin rauhalliselta, niin seesteiseltä!

Kun poikani lähti takaisin Yhdysvaltoihin, opin kuinka lausua Surah-Al-Fatiha arabiaksi ja olen sen jälkeen oppinut kuinka suorittaa rukoukset. Olen jatkanut elämääni kuin aiemminkin; Paitsi nyt olen muslimi. Olen aina rakastanut ottaa osaa perheen kokoontumisiin tyttäreni kanssa ja myös sosiaalisiin tapahtumiin. Osallistuin perheen ja ystävien häihin, henna juhliin, baby showereihin (aqiqah) ja kokoontumisiin, kun joku kuoli. Noin kuusi kuukautta Islamiin kääntymiseni jälkeen, olin hautajaiskokoontumisessa joka todella kosketti sydäntäni ja vahvisti, miten kaunis uskonto Islam on. Nuori poika oli kuollut sairauteen. Kun tyttäreni oli lähdössä surunvalitteluihin, kysyin häneltä tunsiko hän perheen hyvin. Hän kertoi ettei. “Miksi siis mennä?” kysyin. “Koska perhe suree ja on minun velvollisuuteni Islamilaisena mennä ja ehkä tarjota mitä tahansa tukes mitä voin”. Päätin pukeutua ja mennä hänen kanssaan. Menin tyttäreni kanssa osoittamaan surunvalitteluni ja olin hämmästynyt osaa ottavien ihmisten määrästä. Olin yllättynyt ja liikuttunut kun niin monet ihmiset tulivat tukemaan perhettä. Pystyin vain ajattelemaan kun näin perheen surevan, miten kaunis uskonto Islam oli, kun niin monet ihmiset tunsivat velvollisuudekseen antaa tukeaan. Ja tuo tapahtuma, missä muslimit osoittivat sympatiaa on toinen hetki joka todisti Islamin kauneuden.

Olen ollut muslimi nyt kolme vuotta, Alhamdullilah. Tänä aikana, olen suorittanut Umrahin kahdesti poikani ja tyttäreni kanssa. Poikani, tyttäreni ja minä vierailimme Kabaahissa ja Pyhän Profeetan Moskeijassa Madinahissa. Vietin juuri 70-vuotispäiväni Alhumdullilah. Joskus mietin taaksepäin kaikkia vaikeuksia ja sydänkipua, jota minun on täytynyt pojalleni aiheuttaa, mutta poikani oli erittäin iloinen palvellessaan minua tuodakseen minut Islamiin. Hän sanoi, että Profeetta (SAW) kertoi ihmiselle, “Paratiisi sijaitsee äitien jalkojen alla”. Hadithin merkitys on, että sinun täytyy palvella äitiäsi ja pitää hänestä hyvää huolta. Se on varmaa, että seisomalla jaloillani, siellä oli paratiisi meille molemmille. Mietin myös, olisinko kääntynyt muslimiksi aiemmin, jos myös tyttäreni olisi hieman painostanut minua. Mutta poikani muistutti minua, että Allah on paras suunnittelija. Ja vain Hän (SWT) voi antaa ihmiselle Hidya (johdatusta).

“Totisesti, sinä et voi johtaa sitä, jota mielelläsi johtaisit, mutta Jumala antaa johdatuksensa kenelle tahtoo, ja Hän tietää parhaiten, ketkä vaeltavat oikeata tietä.”

(Koraani 28:56)

Paras asia, millä Allah on minua kunnioittanut, on johdatus Islamin polulle ja minun tekemiseni muslimiksi ja pääsy yhdessä poikani kanssa Paratiisiin.
« AMEEN »